Kaikkeen sitä itsensä ilmottaakin mukaan. Vapaaehtoisesti ja vielä jälki-ilmoittautumalla halusin väkisin rämpimään 6km metsään, jossa on polviin asti lunta. Oli tämä suoritus sentään puolet vähemmän masokistinen, kuin Tosi-Hisu muutama viikko sitten. Ehkä eniten siitä syystä, että se kesti puolet vähemmän.
Aloitusosuus kesti noin 45 minuuttia enemmän, kuin olin odottanut. Siitä johtuen olin lähtökuopissa jo hyyvin kauan aiemmin, kuin oli tarvis. Siitä taas johtui se, että olin aivan kylmänkankea, kun vihdoin pääsin metsään. Silloin vielä ajattelin, että jes, nyt lämpeää. Karu totuus paljastui kuitenkin hyvin pian kun huomasin, että lumihan on kylmää ! Ja sitä on paljon. Toinen totuus paljastui radan loppupuolella, kun katsoin rastimääritteestä, että miten pitkä rata tämä oikein on. Kilpailuohjeissa luki selvästi, että on lyhyemmät radat, kuin alunperin piti olla. Mutta pelkkää huijausta. 5,8km komeili kartassa.
Radan pääsin kuitenkin läpi. Ja kun Sarkki hoiti vielä viimeisen osuuden, niin palkkiona rämpimisestä oli kolmas tila ja Elovena-ruokapaketti!
PS. Jos vuoden päästä palaan lueskelemaan tätä tekstiä, että kannattaako ilmoittautua Kevätyön viestiin kun maastossa on puolimetriä lunta, niin kirjoitan tähän loppuun, vaikka teksti saattaa positiiviselta vaikuttaakin, että ei kannata.
Viime tiistaina otimme Suskan kanssa suunnan kohti Tampereen lentokenttää ja Gdanskia ja lähdimme muiden seurakavereidemme luo Puolaan. Matka alkoi vähän kehnosti, kun lentokone päätti koukata Norjan kautta ja tuli hakemaan meitä Tampereelta 5 tuntia myöhässä. Tampereen KARU terminaali 2 tuli siis hyvinkin tutuksi, kun siellä se 6 tuntia vaellettiin. Itse lento meni kyllä nopeasti. Oli vain varottava vilkaisemastakaan oikealle, koska jos niin erehtyi tekemään, sai vastalahjaksi aina silmänvinkkauksen eräältä puolalaiselta herrasmieheltä.
Puolasta mulla oli tietynlainen mielikuva. Olin melko varma, että kuvitelmani oli vain kauhukuva. Toisin kävi, Puolassa näytti juuri siltä kuin luulin. Ihan kuin vanhoissa elokuvissa...
Perille päästyämme saimme useaan otteeseen kuulla: "Maastossa on kauheasti mäkiä" "Ruoka on parempaa, miltä se näyttää" ja "Varokaa villisikoja". Aloimme ottaa selvää, mitkä väittämistä pitivät paikkansa.
Maastossa oli mäkiä. Ei niitä lopulta niin paljon ollut, kun meitä oltiin varoiteltu. Näkyväisyys oli hyvä ja maastopohja loistava. Oikein loikotusmaasto. Ylämäkien hyvä puoli oli se, että niitä seurasi aina alamäki. Huono puoli oli se, että niiden jälkeen oli aina hapoilla, juoksi tai ei.
Ruoasta voin osittain olla eri mieltä. Eivät valkoinen makkara ja punainen maksa olleet yhtään sen parempia miltä näyttivät. Toisaalta hyvännäköinen ruoka oli kyllä hyvää. Yllättävän hyvää.
Villisikoja ei näkynyt. Eikä kyllä haittaa yhtään.
Positiivisin asia Puolassa oli hintataso, varsinkin HALVAT KENGÄT! Yhdenkin kauppareissun päätteeksi mulla ja Suskalla oli tuomisina hotellihuoneeseen 7 kengät, pilkkahintaan. En malta odottaa, että lumi sulaa ja pääsee testailemaan näitä uusia jalkineita. <3 Kaupoissa tuskin kukaan osasi englantia. Mutta ihmekös tuo, kun kaikki TV-ohjelmatkin oli dupattu. Aah miten kaunista tuo puolan kieli onkaan...
Yleisesti reissusta jäi hyvä mieli. Kostea, pilvinen, lämmin sää oli taivaallinen Suomen likaiseen loskaan verrattuna. Lumettomat metsät nostivat fiiliksen korkealla. Ruoat tarjoiltiin suoraan eteen, eikä astioitakaan tarvinnut korjata pois. Ja juoksu kulki. Askel oli niin kevyt että lähes leijuin ilmassa, jopa ylämäkiin.
Toista se oli palata takaisin Suomeen, sotkuiseen kämppään tyhjällä jääkaapilla. Kylmä, lunta, loskaa. Enää ei ollutkaan niin mukava käydä lenkillä, hyvä kun jalkoja viitsi nostaa. Voi kunpa pääsisin takaisin...
